lauantai 3. toukokuuta 2014

Se sallittu syömishäiriö 1/2☆

Minun on ilmeisesti paras lopettaa se uhoaminen ja lupailu, en minä niitä saa kuitenkaan pidettyä. Eli sh-aiheista tekstiä on nyt ihan kahden osan edestä tulossa, sillä meikällä on niin paljon asiaa aiheesta, jota haluan teille jakaa, varsinkin näin nytkun taas anoreksia on päässyt lyömään kasvoille ja olo on ollut hankala moneltakin osaa. Stressi painaa päälle, ja se sitten purkautuu enempi vähempi luovin tavoin. Ja koska viimeisetkin estoni ovat poistuneet, sama se on aukaista sanainen arkkuni tänne julkisestikin. Olen miettinyt myös pidempään, että tahtoisin tehdä kunnon syväanalyysin ajatuksistani, niin itseäni kuin muitakin koskien. Ehkä nyt näin vapun aikaan on hyvä tulla masentamaan kaikkia näillä ajatuksillani, joita olen ehtinyt tämän pitkän, pitkän viikonlopun aikana pyörittää.

Aloitetaan siis itse anoreksiasta. Aion seuraavassa osassa paneutua aihealueeseen kaksi. Mutta nyt puhutaan siis vain ja ainoastaan anoreksiasta, ja ei omasta sairaudestani pelkästään vaan yleisesti siitä taudista, joka monia nuoria ja vähemmän nuoria ihmisiä riepoo. Syömishäiriöitä on ollut olemassa koko minun pienen ikäni, mutta tuntuu, että nyt oman sairastumiseni aikaan, moni muukin ympärillä sairastui/sain tietää että sairastaa anoreksiaa (tai epätyypillistä syömishäiriötä, mutta niputan näin moukkamaisesti anoreksian ja epätyypillisen syömishäiriön yhteen). Kun olin vielä aktiivisimmillani sairas, ja laihduttaminen oli suorastaan täyspäiväistä työtä minulle, olin aivan helvetin katkera ja vihainen siitä, että moni muukin oli sairas. Koin, että se "mun juttu" oli varastettu, ja että porukka halusi julistaa jonkinlaisen kilpailun. Tavallaan se antoi minulle paljon puhtia laihduttamiseen, sillä halusin näyttää epätoivoisesti, että olen paras.Tästä ajatuksesta pääsenkin sitten kertomaan mikä minua on ahdistanut ja masentanut nyt viimepäivät.


Tahdon olla hyvä jossain! Tämä. Nyt olen työtön, en saanut kesätöitä mistään. Hain yhteensä kolmeenkymmeneen työpaikkaan, vain Alepasta, Stockmannilta ja paikallisesta kahvilasta tuli sähköpostia, että kiitos mutta ei kiitos. Mistään muualta en ole kuullut mitään. Olen katkera, sillä moni laiskempi ja moni "hällä väliä"-asenteella varustettukin ihminen sai töitä, suhteilla mutta kuitenkin. Koulupaikka alkoi ahdistamaan myös ihan toden teolla! Luin ahkerasti kumpaankin kouluun, mutta pääsykokeissa en kuitenkaan loistanut. DIAKkiin elättelen toivoa mutta Metropolia on kyllä aikalailla haudattu ajatus jo nyt. Olen siis työtön ja opiskelupaikaton. Yksinäisyys on alkanut myös kalvamaan, kai se on tämä kevät. Kaikilla muilla on omat rakkaat rinnalla, ja isot kaveri- ja ystäväporukat joiden voimin bilettää ja matkustella. On minullakin ystäviä, mutta 100-400 kilometrin välimatka hiukan latistaa, varsinkin tässä rahatilanteessa ei se matkustelu joka viikko tai edes kuukausi onnistu. Muuttokin on nyt vähän hataralla pohjalla, kun ei työkuvioista ole mitään, yhtään minkäänlaista tietoa. Kotona on ahdistava tunnelma, joka onneksi hiukan on nyt helpottanut, ja sen myötä omakin olo on rauhoittunut vähän. Mutta sitten päästään tähän harrastuspuoleen: Olen ihan surkea "fitnessmimmi". En jaksa salilla treenata 40 minuuttia pidempään, en ole timmin näköinen. En osaa kieltäytyä kaikista herkuista enkä osaa noudattaa kivenkovaa ruokavaliota. En ole hyvä bloggaaja, tuntuu että jokaisen postauksen lukijamäärät ovat aina vain pienempiä. En ole hyvä gyaru enkä "muotityyppi", koska en saa asukuvia otettua missään ja liikun harvoin lenkkipolkua ja kuntosalia pidemmälle, joten en edes laittaudu nykyään usein.


Mikä sitten herätti kaikki nämä ajatukset? No se yksi lihottu kilo. 1 kg. Lääkäri sanoi viime käynnillä, että nyt on korkea aika nostaa painoa. Tavoitepainooni on vielä viisi kiloa jäljellä, ja painoni on junnannut paikallaan jo 4 kuukautta, ja minun piti olla tässä tavoitepainossani jo keväällä. En ole, ja olin oikeastaan jo aika fine kroppani kanssa. Kuitenkin aloin lisäämään ruokamääriä, ja niinhän siinä sitten kävi että se kilo napsahti lisää. Heti näytin kaksinkertaisen leveältä, tight gappini näytti kutistuneen pois ja vyötärönympärys oli ainakin nelinkertaistunut! Peili kertoi minulle tämän, vaaka kertoi vain sen yhden lihotun kilon. Se sai minut miettimään miten epäonnistunut oikeasti olen, aivan kaikessa. En enää ole edes hyvä  anorektikko. Kaikki tämä sai minut miettimään, kuinka hyvältä se tuntui, kun painoa sai pudotettua. Kuinka hyvältä se tuntui kun pystyi sanomaan että en ole syönyt herkkuja puoleen vuoteen. Kuinka hyvältä se tuntui kun thinspoketjussa muut anorektikot ihaili riutunutta kroppaani. Kaikki tämä tuli mieleen. Että jos vaikka jatkaisin sairasta touhuani, saisin tuntea olevani onnistunut, edes sitten anorektikkona, jos minusta ei muuhun ole. Ja ei minusta ole.


Kituutin itseäni sitten pari päivää ja totesin että "anorektikon taitoni" on hävinnyt, ja voin fyysisesti tosi huonosti ne pari päivää. Ja kyllä ne viimeiset järjenhiveneni alkoi minulle huutamaan että nyt helvetti muija, aiotko taas heittää kaiken hyvän romukoppaan. Olen saanut taas sosiaalisen elämäni takaisin, olen oppinut nauttimaankin ruuasta ja fyysinen kuntoni on parantunut huimasti. Jos nyt alan taas laihduttamaan, kyrpiintyy vähäisetkin ystäväni minuun lopullisesti, alkaa kamala ruuanvahtaus ja syömistilanteiden välttely, epätoivoinen valehtelu sekä salitreenit ja kymmenen kilometrin rennot aamulenkit saisin unohtaa. Siitäkös se paha olo sitten tulikin: Anorektiset ajatukset muttei "saa" laihtua. Eli hirveä olo omasta kropasta ja painosta ja syömisistä. Pidemmänpäälle näin parempi, nyt tuntuu vai ihan järkyttävältä. Vappu, munkit ja sima ei kyllä auttanut tähän morkkikseen yhtään. Noh, ainakin munkit oli herkkua. Se jälkitunne niiden syömisestä ei.


Nyt on sitten annettu pieni taustaselitys sille mikä minua kalvaa taas vaihteeksi. Anorektikkona tunsin olevani parempi ihminen. Pääsen nyt siis siihen pointtiin mikä minulla tämän tekstin kirjoittamisessa on/oli. En nyt sentään taas aio teille joutavaa narinaa jakaa, yritän pitää blogini asialinjalla kaikesta huolimatta :'D Kun tulin kaapista ulos anoreksiani kanssa, sain heti paljon yksäreitä facessa ja sähköpostia, että hei, ois kiva tutustuu! Sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat melkein sylkeneet päälleni (okeiokei, hiukan dramatisointia tässä) ennen, jotka eivät ole hevonpaskaakaan välittäneet tekemisistäni tai kuulumisistani. Nyt kun sitten olin anoreksia-Saga niin seurani kelpasikin ja olinkin yllättäen tosi mielenkiintoista ja mukavaa seuraa. Enää oudot vaatteet ja oudot mielipiteeni eivät häirinneetkään heitä, mutta kyllä anoreksiani oli sen verran mehukasta asiaa että siitä udeltiin ja kyseltiin. Vaikka näin blogiinikin aiheesta kirjoitan, en ala mitään laihdutusmetodeistani tai painostani tai lääkärikäyntien tarkoista tapahtumista täysin randomeille ihmisille selittämään. Olin tietenkin otettu, kun minulle tuli vähän etäisemmätkin ihmiset tsemppaamaan minua ja lähetti hurjasti paranemisia, se oli todella koskettavaa ja haluan nyt näin julkisesti vielä kiittääkin kaikkia jotka niin tekivät, kiitoksia sydämeni pohjasta <3


Muttamutta, jos tuosta esimerkistä ei käynyt ilmi, tarkoitan että on outoa että anoreksia on sellainen hyvyyden mitta. Anorektikkoja ihaillaan yleisesti ottaen, siihen ei voi tulla kukaan inttämään vastaan. Anoreksia on hieno juttu, ja kuten ne jaappanilaisetkin sanoivat, se on tosinainen joka älyää kieltäytyä ruuasta (NOPE!). En tajua oikeasti tätä anoreksiaihailua, mutta pakko myöntää, että ennen sairastumista itsekin kuuluin siihen lahopääjoukkoon joka ajatteli, että olisipas tosi siistiä sairastua anoreksiaan. SILLOIN LAIHTUISI. Joo, niin laihtui, mutta siinä kilojen mukana karisi myös fyysinen ja henkinenkin terveys. Ja kaikkien kannattaa muistaa, että vaikka kuinka olisit anorektikko ja syömishäiriöinen, se ei tarkoita sitä, että välttämättä olisit alipainoinen ja laiha. Voit olla anorektikko, joka paastoaa viikot ja viikonloppuna helvetti repeää ja ahmit kaikki viikon miinuskalorit tuplana takaisin. Voi olla, että syömishäiriösi on vain myrkyllisiä ajatuksia ja myrkyllinen suhtautuminen ruokaan. Anoreksiahan on mielenterveysongelma, joka ei välttämättä näy päälepäin.

Siksi minua kovasti kiinnostaisi, miksi anoreksiaa ihaillaan? Sen takia että saa olla laiha? Voit olla laiha ilman anoreksiaakin. Aloita lenkkeily/urheilu ja pidä herkkupäivä kerran viikossa/kerran kuussa. Hyvä kroppa ei edellytä anoreksiaa. Jos anailun ihailuun on joku muu syy, se tosiaankin kiinnostaisi tietää. Ainoa hyvä asia omassa anoreksiassani oli se pienen hetken onnellisuuden tunne kun huomasi painon tippuneen. Ei sekään onni kauaa kestänyt, sillä heti kun alkuonnistumisen tunteesta oli toipunut, iski ahdistus siitä miksei painoa ole lähtenyt enemmän ja että miten paljon pitäisi seuraavaan punnituskertaan mennessä laihtua. Anoreksian ihailu on muutenkin ihan outo juttu, ei kukaan ihaile samalla tavalla bulimiaa tai ortoreksiaa tai varsinkaan ahmintahäiriötä. Muutenkin mielenterveyssairauksiin verrattaessa, ei kukaan halua itselleen paniikkihäiriöitä/skitsofreniaa/alkoholismia... Miksi sitten juuri anoreksia?


En periaatteessa haluaisi paljoa anoreksia/sh-postauksia tehdä, sillä en itse halua antaa sitä kuvaa että "katsokaa kuinka vahva ihminen olen kun olen selättänyt/selättämässä anoreksiaa", koska tämä tällainenkin ajattelutapa lietsoo kuvaa siitä kuinka anoreksiasta parantuneet ovat joitakin sankareita. Ei ole, vaikka pakko sanoa että vaatii tosi paljon vahvuutta ja voimaa parantua tästä mielisyövästä. On todella harmillista, kun näkee ihmisiä, jotka ns. heruttaa huomiota ja sääliä sairaudellaan, feikkaa syömishäiriötä saadakseen rispektiä... Ongelmista se sekin kertoo, mutta itse en vain kykene käsittämään, miksi pitää vajota sellaiselle tasolle... Toivon tosiaan itse etten anna itsestäni huomiohuoran kuvaa, kuten eräs anonyymi minulle kauniisti aikaisemmin sanoi. Haluan jakaa ajatuksiani teille, mutten tahdo että minun blogiani luetaan anoreksian takia, tai ihmiset ovat kiinnostuneita minusta vain anoreksian seurauksena. Jos tosiaan luette blogiani ja seuraatte minua vain anoreksian takia, I'm sorry mutta päätin taltuttaa tämän taudin ja piakkoin minussa ei sitten ole enää mitään mielenkiintoista. Pyrin pitämään blogini muoti/lifestylepainoitteisena, mutta nyt taas iski sellainen fiilis että pakko purkaa ajatuksia julki, ja halusin nämä muutamat painavat sanat sanoa, vaikkakin olette samat sanat hiukan eri muodossa varmasti jostain muualtakin lukeneet.


Mikäs tässä nyt sitten ollessa, yritän saada asenteeni taas kohdilleen. En minä enää laihduta, en tosiaan halua palata siihen entiseen, mutta ajatuksilleni en mitään voi. Työpaikkaa kovasti yritän saada, se varmasti nostattaa mielialaani jonkun verran. Toivottavasti kirjoitukseni herätti ajatuksia, ja kommenttiboksi on käytössänne (kyllä, voi kommentoida ja sanoa mielipiteensä myös nyyminä, jos nimellä ei kehtaa/halua). Seuraavassa postauksessa vähän eri aiheesta, pyrin nyt jättämään anoreksian taas hetkeksi. Poissa silmistä poissa mielestä.

22 kommenttia:

  1. Tsemppiä parantumiseen! Minusta on tosi kiva lukea blogiasi, ja tässäpä olisi pari postaus ehdotusta:

    esittele talo missä asut nyt.

    Esittele kaikki vaatteesi. (Ne ovat tosi hienoja!) :)

    Esittele joitain kuvia mitä olet piirtänyt/käsitöitä mitä olet tehnyt?

    ja vielä se, että miten sitä ei-pussiteetä keitetään? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihanaa, postaustoivomuksia!!

      Talon esittelystä en tiedä, kun kuitenkin tää on koko perheen omakotitalo joten en oo varma miten porukat suhtautuis jos netissä levittelisin varsin meijä kämpän kuvia :D Lisäks tää asunto ei oo ees mikää kauheen fiini. Kun muutan omilleni niin sitten!

      Vaatekaappipostaus, piirrospostaus ja teepostaus vois olla tulossa kyllä :) Ehkä teepostausta en tee kun kuitenkaan mikään mestari en ole, mutta ystävälläni Katjalla on blogissaan mainio ohje irtoteen käyttöön:
      http://milkyoolong.blogspot.fi/2013/05/teenhaudutuspostaus.html

      Poista
  2. Voi ei mulle siis tuli melkein kyyneleet silmiin kun luin tätä ja nyt en tiedä mitä sanoa. ;;__;; Oon ollut sun blogin lukija jo kohtuu kauan, jo ennen sitä aikaa kun puhuit mitään anoreksiasta. Jos oikein muistan, niin liityin lukijaksi vähän ennen kuin lähdit Japaniin? Muistan että lueskelin sun blogia silleen "voi kun on kaunis tyttö ja ihania vaatteita" ja sitten ihan puskista aloitkin kertoa anoreksiasta ja mulle tuli niin paha olo sun puolesta. D:

    Inhottaa tuollaiset ihmiset, joiden mielestä anoreksian sairastaminen tekee ihmisestä jotenkin kiinnostavan. Itse tykkään sun blogista kovasti ja näiden anoreksiajuttujenkin lukeminen on kiinnostavaa, mutta tietenkin toivon että parantuisit. Sun blogi on oikeasti yksi mun lempiblogeja, tykkään sun pukeutumis- ja kirjoitustyyleistä. ^^ Jotenkin tuntuu oudolta, että joku lukisi sun blogia vain anoreksiajuttujen takia... D: Mutta tsemppia paranemiseen! Vaikutat oikeasti tosi ihanalta ihmiseltä! ;;v;;

    (Mulla vähän iteltänikin katosi että mikä tämän kommentin pointti on. :'D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla että osasin kirjoittaa ;w; Ja vielä ihanampaa on kuulla että olet ollut lukijani jo pitkään, lämmittää mieltä <3

      Joo ei sitä itekään uskonut että vois sairastua, varsinkin laihdutuksen alkuvaiheessa olin iteki, no aika pitkällekin asti, sitä mieltä että tässä ei ole syömishäiriöstä kyse, vaan normilaihdutuksesta. Shokkihan se itellekin oli kun tajus et ei helvetti tässä enää terveitä olla tän touhun kaa D:

      Ja ei haittaa vaik tulis pointittomiiki kommentteja, kivaa kun kommentoidaan ja kiitos, kiitos oikein paljon vielä <3

      Poista
  3. Se on jännä juttu, miten laihuus on hyväksyttyä oli miten laiha tai sairas tahansa, lihavuus on aina se huonompi juttu vaikka olisi normaalipainoinen. Anorektikkoja säälitään kauheasti, mutta ahmimishäiriöiset ovat säälittäviä läskejä, jotka vaan laiskottelevat, vaikka ahmintahäiriö on yhtä vakava kuin anoreksia! Kumpikin hyvin vakavia tauteja!

    Minäkin olen painoindeksin mukaan normaalipainoinen ja minulle tultiin blogissa huomauttelemaan "isosta koosta" vähän ympäri pyöreästi. Ja kieltämättä en koe mikään laiha olevanikaan, päin vastoin, mutta on se kumma, miten "normaalivartaloistakin" jo kutsutaan isoksi, vaikka totuus on kuitenkin "normaali". Minusta kaiken kokoiset ihmiset ovat kauniita, ei vartalonmalli määrittele, kuka on kaunis ja kuka ruma.

    Tsemppiä paranemiseen! <3

    Nimimerkillä: Todennäköisesti ahmintahäiriötä sairastava normaalipainoinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot aivan oikeassa! En nyt sano että anorektikkoja tulisi halveksi ja inhota, mutta ei missään nimessä ihaillakaan. Anorektikkoihin tulisi suhtautua samalla tavalla kuin fyysisiin sairauksiin sairastuneisiin. Ahmintahäiriö on kans tosi surullinen juttu, voin kuvitella miten helposti sitä ahmimiseen sortuu kun on muuten hankala olla. Ja oloa ei varmaan helpota kun porukka alkaa vittuilemaan koosta ja syömingin määrästä...

      En usko että voit olla iso, jos olet normipainoinen : < Omaan silmääni lievästi ylipainoisetkin ovat yleensä ihan sopusuhtaisen kokoisia ja rehellisiä ollakseni joillekin pyöreys sopii aivan älyttömän hyvin!

      Toivottavasti sulla ei ole ahmintahäiriötä, ja jos on, niin saat siihen apua ja olosi helpottaa! Syömishäiriöt on aina inhottavia, oli ne sitten mitä tahansa, diagnosoituja tai ei. Ja tsemppiä kaikessa, toivottavasti kusipäät tajuais antaa olla eikä kommentois sun kokoa! :(

      Poista
  4. Hyvä postaus! Täyttä asiaa täytyy sanoa. Mullakin tulee sellasia kamalia morkkiksia kun syön (vaikka söis ihan normaalisti). Muutenkin oma suhtautuminen syömiseen on melkosen vääristynyt. Nää sun kirjotukset saa tajuumaan että asialle kannattaa tehdä jotain nyt eikä sitten kun se etenee liian pitkälle.

    Tekee pahaa ajatella että kamppailet niin isojen asioiden kanssa sillä vaikutat niin ihanalta ihmiseltä. Tsemppiä ihan hirmusesti!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa tosiaankin hankkia apua, ennenkuin itsekin huomaat että ainoat asiat mitä kykenee ajattelemaan on ruoka ja kuinka välttää syöminen ja pakkoliikunta ja laihtuminen... Ei herkuttelun kuuluisi olla ikävä asia, jokseenkin ei sitä herkutella tarvitsekaan päivittäin. Herkkupäivä kerran- tai kaksi viikossa on hyvä nyrkkisääntö! :)

      Ja kiitoksia oikein kovasti ihanista sanoista ; w ; Tsemppiä tässä tarvitaankin mutta eiköhän asiat vielä tästä hyväksi käänny. :)

      Poista
  5. Ihana postaus. On tosi ihailtavaa miten joku osaa noin taitavasti kirjoittaa noin ajatuksia herättävää tekstiä. Osaan kyllä samaistua tilanteeseen tosi hyvin ja olen samaa mieltä sen kanssa, ettei mitään syömishäiriötä pitäisi millään tavalla ihailla ja minun käy sääliksi sellaisia ihmisiä jotka näin tekevät, koska hyvin todennäköisesti heillä on vielä pahempia ongelmia kuin itse syömishäiriöisillä. Ihanaa kuitenkin että takapakista huolimatta jaksat yrittää ja säilyttää hyvän asenteesi. Minä ainakin uskon, että onnistut jos vain jaksat yrittää ja olla välittämättä muiden mielipiteistä, kateellisia ne vain ovat koska olet päättänyt saada elämäsi takaisin oikeille raiteille :]

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kiitoksia ; w ; Mukavaa että teksti oli miellyttävää luettavaa! <3

      Poista
  6. Voisitko kertoa jossain postauksessa että mitä siellä japanissa tapahtui? :o yritin etsiä sitä nuista aiemmista mutta en löytänyt.... kiinnostaisi kovasti tietää millaista siellä oli ja mitä tapahtui yms.

    tsemppiä parantumiseen! :* ♡

    Nimim. Uusi blogisi lukia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitosksia tsempeistä ja lukiautumisesta :D <3

      Enköhän minä voi, se on ollut mielessä jo jonkin aikaa kyllä, voisin nyt uskaltaa laittaa joitain kuviakin reisusta :)

      Poista
  7. Piti kanssa tulla pitkästä aikaa kommentoimaan, kun tämä oli niin hyvä teksti! Siis oikeasti, jokaisessa kohdassa huomasin vain nyökytteleväni mukana. Oot tosi hyvä kirjoittamaan vaikeistakin asioista ja ainakaan itse en ole sua koskaan ajatellut huomiohuorana sen vuoksi että olet puhunut anoreksiasta julkisesti. Ja me lukijathan sitä loppupeleissä ollaan pyydetty! Henkilökohtaisesti toivon sulle niin paljon voimia jaksaa, mulla oli kans lukion jälkeen vähän sama homma etten meinannu saada töitä enkä opiskelupaikkaa. No, opiskelupaikkaa en ole toistaiseksi vieläkään saanut mutta töitä kuitenkin :) että kyllä se siitä! Ja oikeasti huhhuh jotenkin, kiitos kun olit tässä tekstissä niin rehellinen! Tuntuu että blogimaailmassa harva kertoo enää suoraan jos on oikeasti ihan paha olla eikä tiedä mitä tehdä asialle, ja tietenkin se pitää hyväksyä ettei kaikki halua puhua huonoista asioista julkisesti. Varmaan just siksi kuitenkin on virkistävää, kun joku uskaltaa avata suunsa siitä kun kaikki ei menekään niin kuin elokuvissa! Tulipas pitkä kommentti, hups. Lopuksi vielä haluan toivotella sulle jaksamisia kaiken kanssa! Asioilla on tapana järjestyä! ( ´ ▽ ` )ノ

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kommentista <3

      Joo, siis lukijakunta on vähän outoa välillä, ensin minulta aneltiin että anna numeroita, sitten kun kerroin BMI:ni niin sitten nousi kauhea äläkkä siitä huomiohuorauksesta ja ihmisten triggeröinnistä :'D Pakko kai se vaan on myöntää ettei koskaan voi miellyttää kaikkia.

      Pitkät kommentit on just kivoja, saa kirjoitella useamminkin ^w^

      Poista
  8. Hui, olipa vaikuttava teksti. Olen samaa mieltä monesta asiasta, kuten tuosta anoreksian ihannoimisesta. Huonot puolet kyllä lyö "hyvät" (laihtumisen, joka on kuitenkin monen unelma, vaikkei ymmärretäkään sitä, miten överiä se anorektikolla on), mutta näitä ei oikein edes tiedetä. Rytmihäiriöt, hiustenlähtö ja se masentuneisuus ei todellakaan ole ihailtavaa.

    Enivei, toivon kovin, että saat työ-ja koulupaikan! Viime keväänä olin samoissa paiseissa ja onnistuin itsekin (tällainen stressaava---no en sano luuseri :D) saamaan molemmat. Älä menetä toivoa, vaikka Suomen taloudellinen tilanne onkin mitä on! Kaikkea hyvää sulle, asioilla on tapana järjestyä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olihan se kieltämättä aika hienoa oikeasti laihtua ja vielä niin vauhdilla, mutta eniten mua itteeni haittas se, mitenkä ne sosiaaliset suhteet varsinkin kärsi :(

      Kiitti onnentoivotuksista, mä kovasti yritän malttaa ja masentua vasta sit heinäkuussa jos ja kun huomaan ihan virallisesti ja oikeasti olevani työpaikaton ja kouluton XD

      Poista
  9. Olisi ehkä ollut hyvä lukee tää postaus ekana .. mutta toisaalta hyvä, että luin sen 2 osan ekaksi ja tän sitten, koska sanoin asioita kuten ne tunnen, toivottavasti et koe mitään siinä loukkaavana kuitenkaan siinä....

    Tää oli tosi koskettavaa luettavaa, toivon että saat elämäsi haltuun ja päihität tän taudin!! Miulta on kuollut muutamia kavereita ja hyviä ystäviä alle 25 ikäsiä, juurikin syömishäiriöistä ja siksi mulla on vahvat tunteet treenaamista-laihduttamista ja koko tätä konseptia kohtaan, mistä puhut näissä 2 postauksessa.

    Oon niin vihanen ihmisille siitä, että he ihannoivat sairautta, joka tappaa ihmisiä, tärkeitä ihmisiä. Ei siinä ole mitään muodikasta tai ihanaa että läheinen kuolee sen takia, että haluaa olla laiha (tässä tapauksessa, toinen ystäväni teki itsemurhan koska ei kestänyt ajatusta, että feilasi laihduttamisensa ja toiselta petti sydän/keho anoreksian seurauksena). Ja sen takia myös itseäni suututtaa se, mitä sanoin aiemmassa kommentissani 2. postaukseen, että ihmiset itseäni varsinkin nuoremmat tytöt ihannoivat minua, kun olen laiha- luonnostani, se on geeneissä eivätkä he tajua tätä vaan juurikin tivaavat treeniäni/laihdutusmenetelmääni eikä minulla ole sellaista vaan päin vastoin pyrin syömään enemmän ja paremmin ja juuri sitä mitä tekee mieli! Kun ei siinä laihana olemisessa ole montaakaan hyvää puolta for real. On päiviä jolloin kahedhdin ihmisiä, joilla on muotoja ja joille istuvat vaatteet täydellisesti. Ja olen samaa mieltä siitä mitä joku sanoi tuolla ylempänä lihavista ja että se on vähemmän hyväksyttävää kun laihuus ja sen ihailu... Kaksi ääripäätä ja kummassakaan ei ole hyvä vaan pitäis kulkea ns kultaista keskitietä vissiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih kiitos ihanista kommenteista! Vastaan sulle pidemmin toho uuden postauksen kommenttiin :3

      Poista
  10. Mä en todellakaan ihannoi symishäiriöitä tai anoreksiaa. Itseltäni löytyy yksi syömishäiriö, Pica-oireyhtymä. En todellakaan ole ylpeä tästä, enkä ole viitsinyt kertoa kellekkään, tässä juuri ja juuri kehtaa kirjottaa anona. Pica on siis tarpeettomien ja syötäväksi tarkoittamattomien esineiden ja asioiden syömistä. Syömishäiriöistä monelle tulee ensimmäiseksi mieleen juuri joku anoreksia ja siitä taas erittäin laiha henkilö, mutta syömishäiriöitä on erilaisia ja anorektikotkin voivat olla normaali tai ylipainoisia. Itse olen pican lisäksi anorektikko mieleltäni, mutta onneksi toteukset jäävät pois, joka päivä vaan mietin, että tänään lopetan syömisen ja tänään juoksen monen kilometrin juoksulenkin. Toivon että kaikki ymmärtäisivät syömishäiriöiden vakavuuden ja sen että niitä on erilaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No varmasti aivan kamalaa saada tuollainen diagnoosi, ja ymmärrän että olo on kamala! :( En ole ennen itseasiassa törmännytkään tuohon syömishäiriöön, aina kun SHsta puhutaan niin keskitytään nimenomaan anoreksiaan ja bulimiaan, välillä ehkä vahingossa ortoreksiaan ja ahmintaan.

      Toivottavasti pystyt kamppailemaan anorektisia ajatuksia vastaan! Olet vahva <3 Jos alistut anoreksialle niin voin sanoa että elämänlaatu tulee rytinällä alas :( Jaksamisia <3

      Poista
  11. anoreksia ja epätyypillinen sh eivät ole sama asia, huom.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, enkä missään vaiheessa omasta mielestäni niin väittänytkään? :o

      Poista